Jossain mielessä voisi humoristisesti sanoa, että Guggenheimin kaataminen oli vihervasemmistopopulistien kosto keskuspuistosta, Malmin lentokentästä ja kaikesta Sipilän hallituksen tekemästä, sekä konservatiivipopulistien kosto kaupunkibulevardeista ja homoavioliitoista.
Tämä on kuitenkin aika kevyttä sanailua.
Ei suomalaisilla ollut juuri mitään käsitystä Guggenheimista ennen vuotta 2011. Yleissivistyneemmät ehkä tiesivät tällaisen museoketjun olemassaolosta, joku oli ehkä käynytkin. Viiden vuoden aikana Guggenheim-kampanja on onnistunut ihan oma-aloitteisesti tahraamaan koko brändin Suomessa täysin. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?
Kampanjalta oli virhe lähteä liikkeelle pankkiiri-, miljonäärimesenaatti- ja viestintätoimistovetoisesti. Jotenkin näiden hyvin verkostoituneiden takapirujen junailu tuo mieleen ihan muuta kuin pullantuoksuisen kulttuuriprojektin. Suomessa kaikista hankkeista pitää tulla mieleen kotikutoisuus ja mummonmökki. Tästä ei nyt sitä vaikutelmaa tullut.
Guggenheim oli kulttuurialan Alexander Stubb. Liian valkoiset hampaat, liian siloiteltu imago. Suomeen sopimaton. Tämä imago oli kuitenkin omatekoinen, ei väistämättömyys. Sen nyt ymmärtää, ettei yhdysvaltalaisessa säätiössä välttämättä ymmärretä näitä asioita, mutta suomalaiset promoottorit eivät näemmä myöskään ymmärtäneet.
Oliko Guggenheimin kaatuminen jälleen yksi esimerkki populismin noususta? Ehkä, osittain, mutta populismin vastustaminen ei ollut yksinään riittävä syy kannattaa kyseistä hanketta.
[Ahto Apajalahti blogissaan 3.12.2016 julkaisemassaan merkinnässä Kaatoiko populismi Guggenheimin?]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti