Niin, keiden joukosta pitää etsiä jos haluamme löytää Manchesterin hengen? Vihaisesta, syntyperäisestä työväenluokasta, jonka esi-isien elämää Marx ja Engels halusivat kohentaa? Vai teräväpäisistä, sosiaalisen median tuntevista väliaikaisasukkaista, jotka niin hurskaasti ilmaisevat moraalista ylemmyydentuntoaan?
Viranomaisille nuoret, valkoiset pohjoisenglantilaiset elämät ovat halpoja ja uhrattavissa, kuten huomasimme Rotherhamin tapauksessa. 1800-luvulta 2000-luvulle työväenluokkaiset britit ovat olleet pelkkiä rattaita koneistossa. Mutta ne, jotka ovat pysyneet omalla maatilkullaan ja uskollisina englantilaiselle identiteetilleen, kuuluvat tarinaan joka on paljon kestävämpi kuin Facebook-trendi. Kun kosmopoliittisuuden tuulenpuuska lopulta tyyntyy, muutama engantilainen tammi seisoo yhä vanhalla paikallaan, juuret syvällä Englannin maassa.
[Christopher Pankhurst alun perin Counter Currents -verkkolehdessä 25.5.2017 julkaistussa kirjoituksessaan, jossa tämä toteaa, että kukaan ei halua kuulla manchesterilaisten työläisten ajatuksia kaupungissa 22.5.2017 tapahtuneesta islamilaisesta terrori-iskusta, ja joka julkaistiin myös Sarastus-verkkolehdessä otsikolla Manchesterin todelliset uhrit]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti